Olen 27 vuotias ja perheeseeni kuuluu kolme ihanaa, joskin temperamentista lasta ( tästä voi vain syyttää äidin puolen geenejä ;) ), avomies, koira ja joka toinen viikonloppu miehen kaksi lasta.
Ammatteja löytyy kaksi, useampia on toki tullut aloitettua mutta valmista niistä ei ole tullut, koska kiinnostus alaa kohtaan on aina jossain vaiheessa kadonnut tyystin.
Harrastuksia ei oikeastaan ole ainuttakaan, ne vähätkin on kadonnut maiseman vaihduttua kaupungista maalle. Melkoinen kulttuurishokkihan tuo aluksi meinasi olla mutta tosi nopeasti tänne on asettunut, onneksi.

Elämä on heitellyt viimeisen 11 vuoden aikana aikalailla ja nousu tuolta pohjalta kesti kyllä todella kauan. Ex-mieheni ei arastellut olla käyttämättä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, samoin kuin ei ex-avokkinikaan. Nyt olen onnellisesti avoliitossa ja rakastan jokaista hyvää ja huonoa hetkeä, kerrankin niistä selvitään puhumalla ja käymällä asiat yhdessä läpi. Arvostus on ihan eri luokkaa ja kerrankin minusta tuntuu että ollaan samalla viivalla avokkini kanssa. Ja mikä parasta, tämä oli rakkautta ensisilmäyksellä ;)

Jäin aikalailla tasan tarkkaan kolme vuotta sitten yksin kahden lapsen ja maha-asukin kanssa. Olin tuolloin 4 kuulla raskaana kun silloinen avokkini ei enää tullut ryyppyreissun jälkeen kotiin. Tuo oli aika sekavaa aikaa ja sairastuin todella pahaan masennukseen ja masennuksen kautta myös syömishäiriöön.
Raskausaikana paino ei noussut grammaakaan vaan laski tasaiseen tahtiin ja lasku jatkui myös pitkään vielä synnytyksen jälkeenkin.
Tyttö oli pieni syntyessään mutta täysin terve ja pirtsakka pakkaus ja saikin täydet pisteet.

En ole tällä hetkellä todellakaan tyytyväinen siihen peilistä kurkistavaan möhömahaan mutta en ollut sitä silloinkaan kun luut paistoivat ja joka paikkaan sattui. Kuulin monilta näyttäväni oksettavalta.
Pitkän matkan sai tehdä ennen kuin heräsi todellisuuteen ja siitä alkoi se “kultaisen keskitien” etsiminen joka löytyi mutta on nyt taas kadonnut. Läskiä on vain yksinkertaisesti liikaa tähän lyhyeen vartaloon nähden.
Farkut eivät ilman tappelua meinaa enää mennä kesän jäljiltä jalkaan. Kuitenkaan en enää halua vaatekaappiani uudistaa koska olen sen jo kerran tehnyt kun koko muuttui L -->M --> S. Mieluiten pysyisin tuossa S koossa ja laihdutan itseni taas sopimaan vaatteisiini.

Olen aikoinaan pudottanut painoa 26 kiloa ja tiedän, kuinka tiukassa nuo viimeiset ylimääräiset kilot ovat. Pudotettavaa kun ei olisi kuin 5kiloa.

Tsemppi on erittäin tervetullutta että nuo tiukassa olevat läskit saadaan karistettua!

Nyt siirryttävä hellan ääreen ja saakin taas viikonlopun elellä suurperheen arkea kun miehen muksut tuolta kohta taas tulevat viikonlopun viettoon :)

Mukavaa ja toivottavasti aurinkoista ja lämmintä viikonloppua kaikille!

~Risse

Moi!

Pientä alkukankeutta havaittavissa tässä blogin kirjoituksessa, aiempaa kokemusta kun ei ole. Ja muutenkin oikeastaan kyllä joka asiassa sama ongelma, että alku on hankalaa. Mutta eiköhän se tästä :)

Itse olen siis pian 25-vuotias (ikäkriisiikäkriisiikäkriisi!) yhden lapsen äiti (ellei avomiestä ja koiraa lasketa myös...). Varsinainen tuuliviiri, joka ei osaa päättää yleensä mistään. Tästä kertoo esim. kolme ammattia, lukuisat harrastukset laidasta laitaan (joita kaikkia valitettavasti ei samaan aikaan edes kerkeä harrastaakaan vaikka haluaisi), suht tiheään tapahtuvat muutot jne. Vieläkään en tiedä, mitä oikeastaan elämältä haluaisin. Siis perheen lisäksi. Innostun todella helposti uusista asioista ja haluaisin kokeilla kaikkea ja olla kaikkialla. Joka nyt vaan realistisessa maailmassa ei ole mahdollista.

Innostuksen vastapainoksi valitettavasti usein myös kyllästynkin helposti. Kyllästyminen kohdistuu lähinnä ihmisiin, parisuhteisiin. Siihen nähden olenkin tällä hetkellä suorastaan ylpeä itsestäni ja onnellinen, kun olen kyllästymättä katsellut samaa naamaa jo pidemmän aikaa :D Eivätkä kyllä aiemmat suhteenikaan ole kyllästymiseeni itseasiassa kaatuneet, koska yleensä en edes pääse sille suhde-asteelle ennenkuin olen jo sanonut tyypeille heipat. Mutta nyt siis onnellisesti avoliitossa ja tätä voisi kai kutsua sellaiseksi oikeaksi perhe-elämäksi.   

Itseltäni löytyy taustalta vaikea lapsuus- ja nuoruusaika, jolloin myös puhkesi syömishäiriökin. Ja jokainenhan asian omakohtaisesti kokenut tietää, ettei siitä koskaan täysin eroon pääse, mutta sen kanssa voi oppia elämään suht normaaliakin elämää ajoittain, tai sitten ei. 

Tällä hetkellä nyt ollaan siinä pisteessä, että peilistä ei taas enää katsokaan se ihminen, kenen sieltä pitäisi. Viime keväästä asti salakavalasti puoli kiloa ja kilo kerrallaan, on kertynyt ylimääräistä oksettavaa paskaa paksu kerros, ja kesän aikana suorastaan räjähti käsiin. Nyt alkusyksystä havahduin kunnolla nähdessäni muutamia kuvia itsestäni, vaikka toki olin asian koko ajan tiedostanut, mutta en ihan todellisessa mittakaavassa. Ja nyt siis käynnissä projekti (taas) "takaisin omaa silmää miellyttäviin mittoihin". Ja tällä kertaa aion tosissani myös tehdä töitä, ettei mopo karkaa käsistä ja mennä liiallisuuksiin, ja vastaavasti myös ettei lähde jojoilemaan jälleen huonompaan, isompaan suuntaankaan. Tsemppi on erittäin tervetullutta :)

Tulen myös kirjoittamaan varmasti ihan arjen perusasioista tulevaisuuden suunnitelmiin, sekä ehkäpä jotain taustoistanikin. Mutta nyt kiireesti vaatteiden vaihtoon ja combat-tunnille! Moikka!

 

- Karo -  

 

Lenkille lähtö tänä aamuna meinas tihkoo ihan sitte huolella. Ei olis huvittanut millään vetää juoksuvaatteita niskaan ja juoksukenkiä jalkaan.Ja lähtöä sain venytettyä kolmen kahvikupillisen verran. Ainahan sanotaan ettei lenkkeilystä yms. kannata tehdä pakkopullaa. Mun tapauksessa asia vaan on niin, että se on vaan pakko! Koska tiedän, kuinka energisen olon saan koko päiväksi tuon aamulenkin ansiosta. Päivä lähtee ihan eri tavalla käyntiin kuin viikoilla, jolloin en aamulla juoksemaan pääse.

Aamulenkit tulee vedettyä joka toinen viikko ja pyrin käymään joka aamu juoksemassa, paitsi sunnuntaisin (joka on pyhitetty ainoastaan levolle, perheelle ja yhdessä touhuamiselle), tuon 8 kilometrin lenkin joka meidän pikkukylän kiertää ympäri. Matka taittui tänä aamuna jo 35 minuutissa. Lenkkikaverina tietty miehen koira joka tänään osottautu hyvin rasittavaksi tapaukseksi jälleen kerran tottelemattomuutensa takia, neidille kun on vielä vähän epäselvää kuka määrää ;) Ja vauhtia ylläpitämässä Polarin sykemittari sekä tietty NRJ:n  Anssi, Renne ja Elina ;). Sykkeet nostin tänään 174, pidin siis huolella vauhtia yllä tuohon entiseen 164 verrattuna. Tuli ihan huolella hiki tuolla aamuauringossa juostessa :) .

Aamulenkin jälkeen aamupalat nassuun kera Cla, omega 3, vihreä tee, maitohappobakteeri ja sinkki. Aamupala koostuu hyvin pitkälti aina samoista ruoka-aineista joita ovat kaurahiutaleet, raejuusto ja sokeriton, vähäkalorinen mehukeitto. Ja on sitten hyvää vaikka alkuun olin hyvinkin skeptinen.

Eikä tuossa ole vielä kaikki lisäravinteet mitä päivän aikana tulee nassuun vedettyä. Massilta odottelen pakettia josta pitäisi löytyä burnereita joita aloitan testaamaan. Edelliset burnerit kun tekivät musta vaan raivoavan hirviön :D Eivät siis lainkaan sopineet mulle.

Mieskin lähti hetki sitten työmaalle ja mulla olis edessä siivouspäivä. Torstai on päivä jolloin siivotaan joka paikka, maanantaina siivotaan sitten taas miehen lasten jäljet pois viikonloppu vierailun jäljiltä ;) Saanpahan kummasti hyötyliikuntaa!

Tänään saakin sitten muuten ottaa rauhassa. Treenailen oikeastaan vain kotosalla painojen kanssa ja lisäilen tänne treeniohjelmiani myöhemmin. Eilen oli olkapää+hauis+käsi -päivä ja tänään saisi tehdä sitten taas vatsat. Muuten pyhitän koko päivän siivoukselle ja lapsille.

Tytär oli todella onnellinen koulusta tullessaan 8.kertotaulun mennessä ekalla läpi. Mutta kyllähän sitä eilen jankattiinkin! Likka + muut mukulat saavat rahkamurupiirakkaa ruoan jälkeen palkinnoksi huoneen siivouksesta + hienosti menneestä kertotaulukokeesta. Minä vedän sitten maitorahkaa ja mansikoita :)

~ Risse

 

Kaksi naista. Kaksi ei niin kovinkaan erilaista tarinaa.

Mutta tällä hetkellä kummallakin on sama päämäärä; PUDOTTAA YLIMÄÄRÄISET KILOT POIS!